Mielipiteet

Näkökulma: Säräisniemen kunta halusi kuivattaa Oulujärven Painuanlahden 1950-luvulla

Kirjoittaja on vaalalainen historioitsija ja lehtori.

Järvenlaskut olivat aikanaan yksi keino viljelysmaan hankkimiseksi. Myös Kainuussa tehtiin lukuisia järvenlaskuja. Niitä tehtiin vielä jälleenrakennusajankin Suomessa.

Säräisniemen kunta halusi kuivattaa Painuanlahden ja saada siten viljelysmaata 1000–1200 hehtaaria. Kuivatusta perusteltiin viljelysmaan tarpeen lisäksi työttömyydellä ja metsätalouden heikoilla näkymillä. Hanke hyväksyttiin Säräisniemen kunnanvaltuustossa vuonna 1951. Hanke ei edennyt, mutta virallisesti se kuopattiin vasta Vaalan kunnanvaltuuston päätöksellä vuonna 1967.

Kansanperinteen (1930-luvun tallennukset, Kotimaisten kielten keskuksen arkisto, Kotus) mukaan Painuanlahden nimi oli aikanaan Särkilahti (saatiin paljon särkiä). Perinteen mukaan "Maaselältä sanotaan maan painuvan Painuanlahteen". Nimen selityksenä oli myös se, että Manamansalon kirkkoon menijät saapuivat Veneheitosta "kirkkotietä" myöten Painuanlahden perukkaan, mistä sitten "painuivat" selälle.

Painuanlahden pengerrystä (kuivatussuunnitelmaa) käsitteli kunnanvaltuuston valitsema kuivatustoimikunta. Sen puheenjohtajana oli kunnanhallituksen silloinen puheenjohtaja Reino Karjalainen ja sihteerinä säräisniemeläinen Vilho Valtanen . Kunta lähetti valtuuston hyväksymän päätöksen Oulun läänin maaherra Kalle Määtälle , joka siirsi lokakuussa 1951 asian jatkovalmistelun Oulun piirin maanviljelysinsinöörille.

Säräisniemen kuntapäättäjät olivat yksimielisesti Painuanlahden kuivattamisen takana. Hanketta pidettiin kuntalaisille ja kansantaloudellisesti järkevänä ja tarpeellisena hankkeena. Näin laskettiin saatavan jopa 1200 hehtaaria viljelysmaata.

Alustavien tutkimusten mukaan lahden maaperä olisi viljelyskäyttöön erikoisen hyvää. Lahden valloittamista viljelykseen pidettiin helppona toteuttaa, koska lahti oli matala ja pengerryspadon rakentaminen arvioitiin kustannustehokkaaksi. Alueelta kertyvien vesin poisjohtaminen ajateltiin toteuttaa ruoppaamalla 1900-luvun alussa kaivettua niin sanottua uittokanavaa 300–400 metriä. Painuanlahden pohjukasta lähtevä ja Siikajoen sivujokeen, Neittävänjokeen Veneheiton Pohjan ja Virkkulan talojen väliin laskenut noin 10 kilometrin pituinen tukinuittouittokanava rakennettiin hätäaputyönä vuosina 1903–1907.

Viljelysmaata kunta halusi nimenomaan kirkonkylän asukkaille, koska "sopivia maita ei ole, koska maa on laadultaan lentohiekkaa ja väestö on valtaosaltaan vähävaraista pienviljelijäväestöä".

Maanviljely oli asukkaiden elinkeinona ratkaisevassa asemassa. Toimikunnan mukaan Painuanlahti piti kuivattaa, koska "metsät oli hakattu jo aikoja sitten ja kalastuskin oli Oulujärven säännöstelyn vuoksi menettänyt merkityksensä". Kaiken edellä mainitun lisäksi kunta vetosi seutukunnan jatkuvaan työttömyyteen.

Oulujoen vesivoimarakentaminen ei poistanut työllisyysongelmia. Esimerkiksi tammikuussa 1951 Säräisniemeltä kävi kolmihenkinen lähetystö (Reino Karjalainen, Kalle Karjalaine n ja Armas Huotari ) pyytämässä valtiovallalta eritystoimia paikkakunnan vaikean työllisyystilanteen vuoksi. Tuossa vaiheessa noin 5000 asukkaan kunnassa oli yli 320 työtöntä.

Kunta esitti, että valtio myöntäisi kiireellisesti tutkimusmäärärahan, jolla selvitettäisiin Painuanlahden kuivattamisen kannattavuus ja tekninen toteuttaminen.

Hanke juuttui Oulun maanviljelysinsinööripiirin rattaisiin. Kainuun maanviljelysinsinööripiirin vt. piiri-insinööri Erkki Eskelinen palasi asiaan syyskuussa 1967. Hän lähetti kirjeen Vaalan kunnalle ja pyysi kuntaa peruuttamaan vireillä olleen hakemuksen.

Lokakuussa 1967 Vaalan kunnanvaltuusto päätti yksimielisesti haudata hankkeen. Asia ei ollut enää ajankohtainen. Maataloudessa suunta oli kääntymässä.

Parin vuoden päästä alkoi peltojen paketointi ja maalaiskylät autioituivat. Säräisniemen kylä oli kokenut myös tappion kuntakeskuksen siirryttyä Vaalan kunnan perustamisen myötä Vaalaan. 1960-luvun lopulla kainuulaisen maaseudun mollisävel voimistui, mutta Oulujärven lintulahti pelastui.